Päästiin muuttohommiin perjantaina 1.7., huolimatta siitä että Stara ei vieläkään ollut ihan kunnossa maanantaisen kohtauksen jäljiltä. Se oli ollut koko viikon outo, jotenkin poissaoleva ja elämän ilo oli hävinnyt sen silmistä. Perjantaina seurasi uusi lievempi kohtaus. Se piti myös paastoa perjantain ja lauantai aamun, muttei vaikuttanut suoranaisesti huonovointiselta tai kipeältä. Se oli outo. Todella outo.
Lauantaina soitin heti kymmeneltä eläinlääkärin auettua ja varasin ajan pojan viimeiselle matkalle. Päästiin samantien lähtemään, ja lähes paniikissa suuntasin Volvon keulan kohti tuota painajaismaista paikkaa jossa mun viimein pitäisi laskea mulle niin rakkaasta ystävästä irti. Staralla heilui häntä eläinlääkäriin mennessä, ja se hetkeksi piristyi huomattavasti. Odotellessamme lääkäriä huoneeseen, se kollasi läpi kaikki hajut mitä huoneessa oli, ja meinasi ratketa riemusta nähdessään eläinlääkärin.
Lääkäri antoi esirauhotuksen ja ehti sanoa että lähtee hetkeksi huoneesta jotta aine vaikuttaa, kun Stara oli jo aivan kanttuvei. Silittelin Staran päätä, kuiskailin sille kuinka tärkeä se on ja vähän ennen lopullista unta kuiskasin sen korvaan viimeisen vapaan. Sen turkki kastui kyynelistä ja vaikka kuinka tiesin että se on poissa, en meinannut laskea irti ollenkaan.
Kun sitten viimein nousin ylös poistuakseni huoneesta, tuli pohjaton helpotuksen tunne; Stara on vapaa eikä meidän tarvitse enää koskaan miettiä sattuuko sitä. Ei enää jatkuvaa ulosteiden tai oksennusten siivousta. Sitten se kurjempi puoli; ei myöskään enää koskaan iloista hännän heilutusta, jaloissa pyörimistä ja näätämäistä päätä korvat kalloa vasten ja silmät harittaen nenän edessä kun koitat katsoa televisiota. Surullista. Mulla on valtava ikävä jopa niitä hetkiä kun rättiväsyneenä tulin töistä kotiin, parahdin itkuun ja ryhdyin siivoamaan Staran sotkuja. Ei se koira niitä tahallaan tehnyt, enkä ikinä niin ole ajatellutkaan. Se oli kipeä, vaikkei suoranaisesti kipeä ollutkaan.
Aloitin kirjoittamaan tätä jo joku aika sitten, mutten pystynyt jatkamaan loppuun saakka.
Nyt on 18.7. ja koin vielä hetki sitten olevani valmis avaamaan kirjoituksen uudelleen. Väärin. Istun töissä ja pidättelen itkua. En pysty katsomaan Staran kuvia, en puhumaan siitä. Tunsin piston rinnassa kun lauantaina ihailin Anttilassa yhtä mattoa jollaisesta en koskaan Staran aikana voinut edes haaveilla. Tunsin syyllisyyttä siitä että pystyisin jatkossa sisustamaan kotiani mieleisekseni eikä tarvitse miettiä mikä materiaali tai minkä kokoinen matto on oltava, jotta sen saa pestyä helpoiten. Tunsin syyllisyyttä siitä että luovutin koiran kanssa, sekä siitä että yritin niin kamalan kauan vaikka tiesin että koiralla on ongelmia.
Tällä hetkellä päällimmäisin tunne on tyhjyys. Mun elämästä puuttuu jotain. Mun elämästä puuttuu Stara. Tuo koira toi kaikkien ongelmiensakin kanssa mun elämään niin paljon sisältöä, niin paljon kaikkea uutta, etten voi kuin olla kiitollinen että sain pitää sen luonani edes lyhyen hetken.
Kiitos Stara <3
Harmittavaa kun kävi näin, mutta teit todellakin oikean päätöksen. Kiitos kun olet jaksanut kirjoittaa tätä blogia ja ottaa videoita, tää materiaali on ollut erittäin opettavaista, kiinnostavaa ja ainutlaatuista. Toivottavasti pääset vielä surun yli.
VastaaPoistaKiitos viestistäsi.
PoistaVielä tässä keräillään niitä ajatusten rippeitä jotka jäi jäljelle kun poika huokaisi viimeisen kerran. Tiesin (ja tiedän edelleen) että vaikka mua sattuu vielä pitkään, niin mulle yksi kalleimmista ei ainakaan koskaan enää kärsi.
Stara on ollut yksi parhaista ja opettavaisimmista koirista mitä mulla on ollut :) <3